Vilkuilen tässä puolella päällä Tangomarkkinoiden semifinaalia. Ehdin mukaan vasta ekan kierroksen loppupuolella, ja se mitä tähän mennessä olen nähnyt, ei oikein vakuuta.

Rakastan tangoa ja minua on jo monen vuoden ajan ärsyttänyt vaikutelma, joka vain vahvistuu: monilla kuningatar- ja kuningaskandidaateilla ei tunnu olevan aavistustakaan tangoperinteestä. He ovat opetelleet muutaman kilpailutangonsa päästäkseen sen verran julkisuuteen, että voisivat alkaa luoda uraa iskelmä- tai jopa poptähtinä. Tämä tämän vuoden kakkoskierros, jossa kilpailijat lauloivat vapaavalintaisen kappaleen, oli minusta fiasko. Kuultiin muun muassa Robin Williamsia ja muuta mainstreampoppia (ja tekisipä mieleni sanoa jotain ikävää eräiden kilpailijoiden englanninääntämisestä; ei kuulostanut oikein luontevalta) sekä Anssi Kelan hitti 1972, joka sinänsä oli raiskattu ihan kummalliseksi veisuksi. Vaikka viihdelaulajalta kuinka vaadittaisiin monipuolisuutta tanssilavoilla, minä kyllä haluaisin kuulla komeaa ja koskettavaa tangolaulua Tangomarkkinoilla, jotta niitä ylipäätään viitsisin katsoa. Toisella kierroksella edukseen erottui suloinen Amadeus Lundgren, joka ei kyllä laulanut tangoa hänkään, mutta ainakin kilpailun henkeen ja persoonaansa sopivan kauniin traditionaalin (en muuten tuntenut laulua, onko se mustalaislaulu?).

Finaalissa kunnon tangoa, pliis!

 

Katsoin eilen Michael Jacksonin muistotilaisuuden suorana CNN:ltä alusta loppuun ja itkin lähes koko ajan. Heräsin tänä aamuna voipuneena ja silmät turvonneena ja koko päivän olen ollut surullinen ja raskasmielinen. En ihan itsekään ymmärrä, miksi reagoin näin voimakkaasti: Michael Jackson ja hänen perheensä ovan minulle kuitenkin ihmisinä täysin tuntemattomia, eikä Michael Jacksonin kuolema varmaankaan muuta arjessani mitään. Kuitenkin koen surun ja menetyksen tunteita - ja siksi minun on nyt vuodatettava.

En lapsena ollut kovin kiinnostunut pop- tai rock-musiikista, kuuntelin ja laulelin ihan vain lastenlauluja (tästä poikkeuksena oli Dingo: Valkoiset tiikerit oli lempikappaleeni 5-vuotiaana). Naapurin tytöt äänittivät minulle joskus 80-luvun puolivälin jälkeen muutaman c-kasetin, joilla oli ainakin Madonnan kipaleita, Sabrinan hitti Boys, boys, boys sekä Jason Donovanin ja Kylie Minoguen albumit - niin ja Michael Jacksonin Bad. Madonna ja Sabrina eivät kumpikaan jaksaneet kiinnostaa minua, mutta Jason Donovanin ja Kylie Minoguen tarttuvista, lapsekkaista rallatuksista tykkäsin ja kuuntelin niitä usein. Bad muistaakseni kiehtoi minua, ja olin vähän vihainenkin itselleni, etten jaksanut Jacksonia oikein kuunnella, vaikka hänestä kaikki tuntuivat tykkäävän. Toinen varhainen muistoni 80-luvun Michelista on se, kun vähän vanhempi tuttu tyttö näytti minulle Thriller-videon. En uskaltanut nukkua seuraavana yönä.

Varsinaisesti tutustuin muusikko Michael Jacksoniin myöhemmin, teini-iässäni 90-luvun puolella. Luulen, että näin televisiossa lyhyen pätkän Jackson 5:n varhaisia esityksiä, tai sitten kuulin radiosta kappaleen I'll be there. Olin - ja olen yhä - suuri 60-70-lukujen musiikin ystävä, ja Jackson 5 tuntui antavan kaikkea mitä etsin musiikista silloin (ja yhä): tarttuvia melodioita, svengaavia bassolinjoja (Motown-soundi, bongg!) ja virtuoosimaista laulua. Tässä on ensimmäinen syy, mikä (minun ja monen muun silmissä) tekee Michael Jacksonista erityisen: hän oli poikkeuksellisen hyvä ja lahjakas laulaja. 10-vuotiaan Michaelin taitoon ja tulkintaan ei yllä moni aikuinen ammattilaulajakaan. Michael oli tietysti harjoitellutkin, mutta hänellä oli jo lapsena intuitiivinen taju äänestään ja musiikista. Ostin ehkä vuonna -94 Jackson 5:n tuplakokoelma-cd:n Tukholmasta, ja Abban ohella soitin sitä ehkä kaikista levyistäni eniten teinivuosinani. I'll be there oli ja on minulle hyvin tärkeä ja rakkain kaikista Michaelin levytyksistä.

Paitsi että olin innostunut 60-70-lukujen musiikista, olin teinivuosinani hyvin hippihenkinen, idealisti ja maailmanparantaja. Haaveilin hetkestä, jona jokainen aseenkantaja ja sotilas tekisi henkilökohtaisen päätöksen laskea aseensa, yksikään ihminen ei ampuisi toista ja maailmanrauha saapuisi. Tähän juonteeseen iskivät sellaiset Michaelin hymnit kuin We are the world, Heal the world ja Earth Song sekä I'll be theren ohella toinen kaikkien aikojen suosikkini, Man in the mirror. En oikein halunnut kasvaa aikuiseksi, sillä aikuisten maailmassa näytti olevan kovasti estoja, juonittelua, harmautta, kaavoihin kangistumista ja pessimismiä. Lapset taas edustivat minulle aitoutta, elämäniloa, uteliaisuutta ja rehellisyyttä. Ajattelin - ja ajattelen yhä - Jeesuksen olleen oikeassa sanoessaan, että lastenkaltaisten on Jumalan valtakunta. Tälle eetokselle sain tukea Michael Jacksonin maailmasta.

Niin paljon hyvää kuin Jackson ilmeisesti hyväntekeväisyyden muodossa tekikin sairaille ja orvoille lapsille, hänestä ja lapsista tuli ikävä kyllä kyseenalainen yhdistelmä. Ei oikein enää ollut sopivaa hehkutella "we are the world, we are the children", kun piti pelätä, että tekstin kirjoittaja ehkä onkin ahdistellut alaikäisiä. Maailmanparannusviisuihin tuli tragikoominen sivujuonne. Jacksonista ja pojista kerrotut tarinat kuulostivat tietysti ikäviltä, mutta koska minä en mitenkään voinut saada selville, mitä Jacksonin ja poikien välillä tapahtui (eivätkä sitä minusta voikaan tietää muut kuin Jackson itse ja ne pojat), ja etenkin kun oikeudessa luovuttiin kaikista syytteistä, päätin jättää surullisen skandaalin niin vähälle huomiolle kuin pystyin ja annoin itselleni luvan pitää Jacksonin musiikista niin kuin ennenkin.

Skandaaleista riippumattakin olen kuitenkin näin aikuisempana usein huomannut, että minusta on noloa tunnustaa tykkääväni sellaisista lauluista kuin Heal the world. Sitä pidetään naiivina ja yksinkertaisena, ehkä tekopyhänäkin. Osittain tästä syystä eilinen muistotilaisuus liikutti minua: vaikutti siltä, että kaikesta huolimatta juuri lapsenmielisyys, yksinkertainen ilo ja huumori sekä ehdoton rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan olivat niitä ominaisuuksia, jotka ystävät ja tutut Michael Jacksonista haluavat muistaa. Kysyin itseltäni, olenko minä hukannut sen hengen, jossa teini-ikäisenä vannoin eläväni ikuisesti – onko minusta tullut estynyt, harmaa ja kaavoihin kangistunut aikuinen, joka ei uskalla laulaa ”make a better place for you and for me”?

Jackson 5:n kautta aloin kiinnostua myös Michaelin soolourasta ja tutustua hänen myöhempään tuotantoonsa, ja minusta tuli kai jonkinlainen MJ-fani. Jackson ei kuitenkaan ollut minulle teini-idoli: minulla ei ollut hänen kuviaan seinällä enkä kirjoitellut hänelle rakkauskirjeitä. Olin yksinkertaisesti kiinnostunut hänen taidokkaasta tanssistaan ja laulustaan. Vertailukohdaksi: New Kids on the Blockia fanitin, mutta tiesin itsekin, että heidän musiikkinsa on melko yhdentekevää. Luulen, että monet eivät vieläkään tiedä, mikä erottaa Michael Jacksonin tuhansista muista valtavirran poptähdistä. Michael Jackson oli nero, joka toteutti omaa visiotaan: hän kirjoitti tekstejä, sävelsi kappaleita, suunnitteli koreografioita ja vaikutti visuaaliseen ilmeeseen. Jacksonilla oli tietysti tuottaja, mutta hän ei ollut jonkun toisen tekemä tuote vaan oma luomuksensa. Kenestä muusta saman ajan poptähdestä voi sanoa samaa? Madonnasta ehkä, muita ei tule mieleen.

Itkin siis Michael Jacksonin muistotilaisuutta katsellessani osittain hyvin henkilökohtaisista syistä: tilaisuus herätti muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, eikä ole liioiteltua sanoa, että kulta-arkussa makasi mies, joka ratkaisevasti vaikutti musiikkimakuuni ja elämänasenteeseeni hyvin tärkeässä iässä ja osaltaan muovasi minusta sen, mikä olen nyt. Osittain itkin kuitenkin tilaisuuden dramaattisten efektien vuoksi: Jackson oli eläessään ja kuollessaan hyvin traaginen hahmo. Hän oli 50-vuotisesta elämästään 45 vuotta ollut niin kuuluisa, ettei voinut elää lainkaan normaalia elämää: ei mennä kulmakuppilaan kahville, puistoon piknikille, yökerhoon tanssimaan. En oikeasti usko, että juuri kukaan maailmassa voi ymmärtää, millaista sellainen elämä on.

Minusta on täysin ymmärrettävää, että lapsuutensa menettänyt miljonääri rakentaa itselleen huvipuiston. Neverlandia ja sen ekstravaganttia tyyliä tai Jacksonin ja hänen lastensa ulkonäköä ei minusta tarvitsisi kummastella ollenkaan. Ei Jackson kai ole ainoa miljonääri, joka on rakentanut itselleen ökytalon. Hän ei myöskään ole ainoa supertähti – tai ihminen – joka on käynyt kauneusleikkauksissa. Voi olla, että hänellä on ihosairaus (jonka nimi on vitiligo) ja hän on yrittänyt tasoittaa vaaleita läikkiä tarjolla olevin keinoin. Mitä sitten? Hänen lapsensa ovat valkoisia. Entä sitten? Heillä on valkoinen äiti ja todennäköisesti myös valkoinen biologinen isä. Miksi siitä pitää kohuta – nykymaailmassa on monenlaisia perheitä, joissa lapset syystä tai toisesta eivät ole juridisten vanhempiensa biologisia jälkeläisiä. Minusta millään näistä asioista ei ole kovasti kohuarvoa.

Minusta Michael Jackson oli poikkeuksellisen luova ja lahjakas, erityislaatuinen ihminen. Onneksi hän oli olemassa ja onneksi on hänenkaltaisiaan, sillä – suoraan sanoen – liian monet ihmiset ovat harmaita ja kaavoihin kangistuneita aikuisia. Siksikin itken Michaelin kuolemaa.

 

Oho, ensi viikolla on vappu ja olen kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Olen jotenkin väsynyt mutta toisaalta töissäni jonkinlaisessa flow-tilassa - ehkä siksi tänne ei synny mitään.

Matkustin jonkin aikaa sitten yöjunassa Lapista Etelä-Suomeen. Nuukailin, en varannut makuuvaunua. Samassa vaunussa kanssani pitkää yötä istui keski-ikäinen turkulaispariskunta. Mies oli kuin viilipytty, nainen melko varmasti opettaja. En saanut unta. Turkulaisnainen sai: hän retkotti suu auki kahdella penkillä. Minä ratkoin sudokuja. Takanani istui turkulaismies peukaloitaan pyöritellen ja kelloaan vilkuillen, koko yön samassa asennossa. Minua jotenkin ärsytti: aikooko hän vilkuilla kelloa Rovaniemeltä Tampereelle, iltayhdeksästä aamukuuteen? Lukisi vaikka kirjaa! Aamulla vaimo venytteli ja sanoi miehelleen, että matka meni joutuisasti, yllättävän joutuisasti, "ei tuntunut loputtomalta". Mies totesi ykskantaan, että jaa. Vaimo yllättyi, kun mies uskalsi olla eri mieltä. Hän kysyi ikään kuin kohteliaasti, tuntuiko matka miehestä loputtomalta. Mies vastasi painokkaasti, että tuntui. Vaimolla meni jauhot suuhun, eikä hän osannut kuin nauraa. Ja kyllä minuakin vähän nauratti.

 

 

 

Unirytmini on joululoman jäljiltä ihan sekaisin: en nukahda ennen kolmea ja ennen yhtätoista herääminen tuntuu vaikealta. Iltapäivällä nukuttaa. Tänäänkin vedin kolmen vartin torkut, tosin vähän siksikin että flunssaa pukkaa.

Olen aina ollut huono nukkuja. Huoneen on oltava hiljainen ja pimeä, tyynyn on oltava juuri oikeassa asennossa, miehen on pidettävä kädet omalla puolellaan - ja siltikin nukahdan harvoin alle tunnissa. Tänään menin nukkumaan kahdeltatoista. Nousin juomaan ennen yhtä, yritin nukkua, puoli kahdelta nousin lukemaan, luin kahteen, pyörin sängyssä, tulin koneelle. En vain saa ajatuksia rauhoittumaan. Yöllä kaikki alkaa tuntua vaikealta ja tuskaiselta.

Kävin tänään vaa'alla. Olen lihonut pyhien aikana kaksi kiloa. Pelkään ihan oikeasti, että en ikinä pääse eroon kertyneestä ylipainosta, vaikka vihaan sitä. Painoni ja lihavuuteni on määrittänyt minäkuvaani jo vuosia, ja sitä vasta vihaankin. Enkö ikinä lakkaa kantamasta jatkuvaa huolta painostani?

Minua pidetään aikaansaapana ja toimeliaana. Omasta mielestäni olen oikeastaan aika laiska. Miksen rytmitä päiviäni paremmin ja käytä esimerkiksi television edessä kuluttamiani tunteja jotenkin luovasti, hedelmällisesti, tyydyttävästi ja kehittävästi? Jos minä en ole laiska, miten saamattomia ovat oikeasti laiskat ihmiset? Kuinka paljon on lupa löysäillä?

Olen niin kauan kuin mistään mitään ymmärrän yrittänyt opetella suhtautumaan unettomuuteeni ja huonoon nukkumiseeni rakentavasti ja kevyesti: yritän opetella tekemään rentoutusharjoituksia ja "valvomaan hyvin", mutta nyt juuri tämä taas tuskastuttaa. Voi että kahdehdin niitä, jotka painavat pään tyynyyn ja heräävät 7,5 tunnin päästä virkeinä ja energisinä. Miksi juuri minun pitää olla huono nukkuja? Väsyttävää.

 

 

Joskus loppuvuodesta katsoin Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvan The Nun's Story, jossa nuori nainen haluaa nunnaksi, mutta luopuu luostarielämästä, koska ei pysty luopumaan elämästä muualla. Elokuva tuli tänään mieleeni, kun näin dokumentin nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka liittyy karmeliittaluostariin ja aikoo elää sen askeettista arkea lopun elämäänsä. Minua vavahdutti haastattelupätkä, jossa nuorelta nunnalta kysytään, eikö luostarielämän ehdottomuus hirvitä häntä. Hän vastasi, että juuri ehdottomuus, radikaalius (tätä sanaa hän käytti), on hänen elämänvalinnassaan hänestä puoleensavetävintä. Kyllä! Se että luopuu kaikesta, heittäytyy kuvainnollisesti Jumalan käsivarsille ja konkreettisesti kirkon lattialle, on tosiaankin radikaalia - niin radikaalia, että minusta ei esimerkiksi siihen ikinä olisi. Minulla ei ole nunnan uskoa, niin että se polku ei ole minulle mikään vaihtoehto, mutta en usko, että minusta olisi antautumaan niin ehdoitta millekään asialle, johon uskon. En kai ole niin radikaali.

Joissakin asioissa olen nuoren nunnan kanssa teoriassa samaa mieltä: onnea ei saavuta niin, että matkustelee ympäri maailmaa tyydyttämässä mielihalujaan. Käytännössä levoton mieleni ei malta hiljentyä. Minä haluan nähdä aina uusia kaupunkeja, tavata aina uusia ihmisiä, saada aina uusia vaikutteita. Tuijottaessani nunnan sinisiin silmiin jouduin kohtaamaan ajatuksen: tiedänkö edes kuka olen? Mitä oppisin itsestäni, jos viettäisin useita kuukausia (tai vuosia!) hiljaisuudessa?

Audrey Hepburnin esittämän nunnan ongelma on, että hän on kunnianhimoinen ja haluaa sairaanhoitajaksi Belgian Kongoon. Siksi vanhemmat nunnat laittavat hänet vaikeimpaan testiin: hänen on suullisessa trooppisten tautien tentissä esitettävä, ettei osaa mitään, vaikka tietää kaiken. Nunna ei pysty; hän latelee oikeat vastaukset. Ikään kuin rangaistukseksi - tai opetukseksi - häntä ei kuitenkaan päästetä Kongoon. Hänen on opittava antautumaan, päästämään irti maallisen kunnian himosta. Jouduin itse joululomalla samantapaiseen testiin: olin päättänyt pitää lomaa, mutta sain kiusauksen korjailla erästä työtehtävää varmistellakseni, että menestyn myöhemmin. Juoksulenkillä metsässä muistin nunnaelokuvan ja päätin, että tämä on nyt minun testini: minun on päästettävä irti tehtävästä ja siihen liittyvistä ajatuksista ja hyväksyttävä seuraukset, mitkä ne ovatkaan - maailma jatkaa kulkuaan ja pyörimistään minun työtehtävistäni huolimatta. Uskon, että tässä on jonkinlainen onnen siemen: on opittava luopumaan ja pystyttävä hyväksymään, että elämässä on aina jokin keskeneräistä.