Olen kaivannut talvea viimeiset neljä kuukautta (täällä Helsingissä talvea on ollut vain muutaman päivän), mutta kun kevät tänään koitti, en kaivannut talvea enää lainkaan. Tervetuloa aurinko, kukat, linnut, valoisat illat! Olin koko päivän hyvällä tuulella. Työt etenivät. Amazonilta tilaamani kirja tuli postissa.

Panostin itseeni: kävin kampaajalla keventämässä talviturkkia, ostin Body Shopista (olen kanta-asiakas; eläin- ja luontoystävällistä kosmetiikkaa) sheabutter-huulivoidetta, hamppukäsirasvaa, white musk -tuoksuista talkkia ja iki-ihanaa vaniljantuoksua. White musk -talkkia käytin viimeksi teininä, mutta se tuli mieleeni, kun sain hiertymän ihooni. Vaniljaan en kyllästy koskaan, vaikka eräs opiskelutoverini taannoin tyrmäsi vaniljaparfyymin keksinhajuisena.

Kaiken ruumiinkulttuurin huipuksi kävin kotiin päästyäni kunnon reippailulenkillä kauniissa ilta-auringossa!

Henkiseen puoleenkin panostin sen verran, että piipahdin Akateemisessa kirjakaupassa. Tarkoitukseni oli ostaa matkaopas. Matkaoppaat ovat kolmannessa kerroksessa, mutta tietysti jumituin jo katutasoon katselemaan. Löysin heti halvan pokkariversion Marianeh Bakhtiarin kirjasta Mistään kotosin. Kirja kertoo iranilaissyntyisen malmöläistytön elämästä, ja sitä suositeltiin minulle taannoin. Ostoskoriin vilahti. Sitten vietin pitkän ajan silmäillen ja selaillen englanninkielisiä elämäkertoja ja tositarinoihin perustuvia my story -tyyppisiä kirjoja. Jotenkin tulen aina silloin tällöin tarttuneeksi tällaiseen luettavaan. Minua ovat innostaneet Ayaan Hirsi Alin omaelämäkerta Mein Leben, meine Freiheit, Sabine Kueglerin kirja Dschungelkind ja Mukhtar Main In the Name of Honour sekä viimeksi Marianne Satrapin Persepolis-tarinat - omaelämäkerrallisia nekin, vaikka sarjakuvamuodossa. Yhteistä nimittäjää näille tarinoille ei ole vaikea löytää. Ayaan Hirsi Ali on somalialaisnainen, joka päätyy Hollantiin länsimaistumaan ja ryhtyy yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi ja islamin kritisoijaksi. Uutisistahan tiedämme, että Ayaan Hirsi Ali eteni kansanedustajaksi asti, mutta erosi ja muutti Yhdysvaltoihin, kun kävi ilmi, että hän oli valehdellut tarinansa hakiessaan oleskelulupaa. Sabine Kuegler muutti lapsena tutkijavanhempiensa intohimon perässä keskelle alkukantaista papualaista viidakkoa ja kasvoi siellä nuoreksi aikuiseksi toisaalta paratiisissa, toisaalta väkivallan ja viidakon lakien ehdoilla, eikä paluu läntiseen maailmaan ollut helppo. Mukhtar Mai on lukutaidoton pakistanilaisnainen, joka joutui kärsimään sharian määräämän joukkoraiskauksen rangaistuksena veljensä väitetystä säädyttömyydestä. Mukhtar Mai kuitenkin uskalsi vaatia oikeutta ja kohosi kansainvälisesti tunnetuksi ihmisoikeustaistelun symboliksi. Marianne Satrapi taas kasvaa sodan repimässä Iranissa, matkustaa teini-ikäisenä yksin sotaa pakoon Wieniin ja palaa nuorena naisena vanhempiensa luokse Iraniin. Minun kannaltani näiden tarinoiden suurin yhteinen nimittäjä ei ole se, että ne ovat kaikki naisten tarinoita, vaan se, että niiden päähenkilöt ovat joutuneet ylittelemään fyysisiä ja henkisiä rajoja ja tulemaan toimeen identiteettien ja kulttuurien törmäyskohdissa. Minä viihdyn rajoilla - mutta koska eksyin jo itse aiheesta, kirjoitan rajoista ja niiden ylittelystä myöhemmin lisää.

Tällä kertaa my story -osastosta tarttui mukaan Adam Ockelfordin kirjoittama kirja In the Key of Genius, joka kertoo autistisesta, ympärivuorokautista hoitoa vaativasta musikaalisesti huippulahjakkaasta Derek Paravicinistä. Näin Derekistä dokumentin, joka oli minusta äärimmäisen kiehtova. Jotenkin se muistaakseni vakuutti minut siitä, että musiikki on olemassa. Muistan varmaan mikä Derekissä minua erityisesti kiehtoi, kun olen lukenut kirjan.

Yritin etsiä vielä Monika Fagerholmin kirjaa Den amerikanska flickan, mutten löytänyt sitä enkä jaksanut kysyä myyjältä. Luin vuosi sitten suomennoksen Amerikkalainen tyttö, ja se oli yksi parhaita lukukokemuksiani pitkään aikaan. Kirjassa on kutkuttava twinpeaksmäinen tunnelma. Aion lukea alkuperäisen verestääkseni ruotsintaitojani.

Olin jo autuaasti unohtanut matkaoppaan, jonka vuoksi olin tullut, mutta olin kuitenkin matkalla kolmanteen kerrokseen etsiäkseni hyvän kasviskeittokirjan, kun näin portaissa entisen heilan kahdentoista vuoden takaa. Pussailimme eräänä vappuna kuin teinit ikään (kun teinejä olimmekin), soittelimme sen kesän ja syksyllä sanoimme goodbye kun poika lähti Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Menin sen verran hämilleni että käännyin kannoillani ja päätin lähteä kotiin. Maksoin siihenastiset löytöni, ja vasta ovella muistin matkaoppaan. Minun oli entisestä heilasta huolimatta luikittava kolmanteen kerrokseen: minähän lähden matkaan jo keskiviikkona, enkä ehtisi ostaa opast huomenna. Onneksi löysin nopeasti etsimäni: viimeksi Kööpenhaminan-reissulla ihastuin Otavan pieneen kartta-opas -kirjaseen, ja sellaisen ostin nyt Amsterdamiinkin.

kenties kaunis on ja vallaton
iloinen Amsterdam
silti varmaan
luokse armaan
jälkeen vuoden
saavun tuoden
kukan sulle kauneimman
jonka kasvattaa Amsterdam

(Laulusta Iloinen Amsterdam )

Minä kyllä palaan jo viikon päästä.