Joskus loppuvuodesta katsoin Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvan The Nun's Story, jossa nuori nainen haluaa nunnaksi, mutta luopuu luostarielämästä, koska ei pysty luopumaan elämästä muualla. Elokuva tuli tänään mieleeni, kun näin dokumentin nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka liittyy karmeliittaluostariin ja aikoo elää sen askeettista arkea lopun elämäänsä. Minua vavahdutti haastattelupätkä, jossa nuorelta nunnalta kysytään, eikö luostarielämän ehdottomuus hirvitä häntä. Hän vastasi, että juuri ehdottomuus, radikaalius (tätä sanaa hän käytti), on hänen elämänvalinnassaan hänestä puoleensavetävintä. Kyllä! Se että luopuu kaikesta, heittäytyy kuvainnollisesti Jumalan käsivarsille ja konkreettisesti kirkon lattialle, on tosiaankin radikaalia - niin radikaalia, että minusta ei esimerkiksi siihen ikinä olisi. Minulla ei ole nunnan uskoa, niin että se polku ei ole minulle mikään vaihtoehto, mutta en usko, että minusta olisi antautumaan niin ehdoitta millekään asialle, johon uskon. En kai ole niin radikaali.

Joissakin asioissa olen nuoren nunnan kanssa teoriassa samaa mieltä: onnea ei saavuta niin, että matkustelee ympäri maailmaa tyydyttämässä mielihalujaan. Käytännössä levoton mieleni ei malta hiljentyä. Minä haluan nähdä aina uusia kaupunkeja, tavata aina uusia ihmisiä, saada aina uusia vaikutteita. Tuijottaessani nunnan sinisiin silmiin jouduin kohtaamaan ajatuksen: tiedänkö edes kuka olen? Mitä oppisin itsestäni, jos viettäisin useita kuukausia (tai vuosia!) hiljaisuudessa?

Audrey Hepburnin esittämän nunnan ongelma on, että hän on kunnianhimoinen ja haluaa sairaanhoitajaksi Belgian Kongoon. Siksi vanhemmat nunnat laittavat hänet vaikeimpaan testiin: hänen on suullisessa trooppisten tautien tentissä esitettävä, ettei osaa mitään, vaikka tietää kaiken. Nunna ei pysty; hän latelee oikeat vastaukset. Ikään kuin rangaistukseksi - tai opetukseksi - häntä ei kuitenkaan päästetä Kongoon. Hänen on opittava antautumaan, päästämään irti maallisen kunnian himosta. Jouduin itse joululomalla samantapaiseen testiin: olin päättänyt pitää lomaa, mutta sain kiusauksen korjailla erästä työtehtävää varmistellakseni, että menestyn myöhemmin. Juoksulenkillä metsässä muistin nunnaelokuvan ja päätin, että tämä on nyt minun testini: minun on päästettävä irti tehtävästä ja siihen liittyvistä ajatuksista ja hyväksyttävä seuraukset, mitkä ne ovatkaan - maailma jatkaa kulkuaan ja pyörimistään minun työtehtävistäni huolimatta. Uskon, että tässä on jonkinlainen onnen siemen: on opittava luopumaan ja pystyttävä hyväksymään, että elämässä on aina jokin keskeneräistä.