Eilen tuli FST:ltä Kay Pollackin loistava elokuva Så som i himmelen. Olen nähnyt sen ensi kerran ulkomailla asuessani, henkisesti alamaissa. Tuolloin Gabriellan laulu valoi minuun asennetta:  "Jag vill leva lyckligt för att jag är jag, ska jag leva som jag vill, se hur natten går mot dan, jag är här och mitt liv är bara mitt och den himmel jag trodde fanns, ska jag hitta här nånstans." Itkin vuolaasti.

Så som i himmelen ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta vain Gabriellan laulun vuoksi. Sen kuva musiikista vastaa minun kokemustani. Kiintoisaa kyllä, elokuvassa kuultavat sanat ovat osittain samoja kuin ne, joilla kuvasin musiikkia lukiessani Derek Paravacinista (ks. aiemmat "Laulu ja muu musiikki" -kategorian kirjoitukset): kaikki musiikki on jo olemassa. Se pitää vain poimia.

Elokuvassa maailmalla menestynyt, loppuunpalanut kapellimestari lausuu myös tämän viisauden: musiikissa ei voi kilpailla. Olen vähän samoilla linjoilla, ja siksi en kauheasti nauti esimerkiksi Idolsin katsomisesta. (Euroviisut on ihan eri juttu - ei se ole laulukilpailu.)

Kohtaus, jossa kuorolaiset ensimmäistä kertaa ringissä improvisoiden kuulostelevat, miten erilaiset äänet soivat yhdessä, kuvaa minusta onnistuneesti laulajan kokemusta: juuri niin riemastuttavalta, vapauttavalta ja rentouttavalta se tuntuu, kun löytää oman äänensä, uskaltaa päästää sen ulos ja antautuu spontaaneille harmonioille, joita monista äänistä saa aikaan.

Ja mitä taivaaseen tulee: suosittelen tutustumaan vanhaan ruotsalaisvirteen "I himmelen", siinä on taivaallisen kaunis melodia! (Melodiasta ja virrestä on monia versioita; mikähän on se kansanmusiikkiduo, joka laulun on levyttänyt?)